Periaatteessa Laatokalla sijaitseva Valamon luostarisaari - tai oikeammin saaristo - jakaantuu kolmeen toisistaan eroavaan kulttuuriseen vyöhykkeeseen. Saarihan itse on luonnonsuojelualuetta, eikä siellä saa taaperrella missä tahansa. Joillakin saarilla ja niemekkeillä tosin elelee erakkomunkkeja kilvoittelemassa irtipääsyä maallisista himoista. Viimein kun pääsee näiden vyöhykkeiden lävitse, pääsee näkemään haudan, jollaista ei pitäisi olla olemassakaan. Siinä se silti on, kuin uhmallakin.

Satama-alue

Kantosiipialuksen tömähtäessä saaren laituriin, näkee satamassa venäläisen luovan kaaoksen ja vilskeen. Tavaraa - pääosin pullotettua vettä - kannetaan satamalaiturille korkeiksi kasoiksi. Vanhat armeijan kuorma-autot ajelevat matkalaisten ja auringossa loikoilevien koirien seassa, ja puheensorina kaikkialla on lakkaamaton. Turisteja soljuu saarelle loppumattomana virtana seassaan myös paljon huivipäisiä pyhiinvaeltajia. Kaikki eivät ole Pietarista tulevia päivämatkailijoita vaan osa on saapunut jopa kaukaa siperiasta asti, jostakin sieltä Ob-joen toiselta puolen. Sellaista ei pysty käsittämään, eikä uskonnon merkitystä venäläisessä mentaliteetissa pysty edes ymmärtämään suomalaisesta näkövinkkelistä. Satama-alue tuntuu olevan sekasorrossa jota myös suomalainen luonne kieltäytyy hyväksymästä. Jos olisimme Suomessa, olisi sama alue tarkkaan rajattu jalankulkijoiden ja autojen kesken, kaiteita, suojateitä, viivoja, ja tietenkin loppumaton liikenne- ja kieltomerkkien viidakko näkyisi joka suuntaan. Vaikka sääntönsä täälläkin. Koska ollaan luostarissa, alkoholi on ankarasti kiellettyä. Satamassa lihaksikkaat venäläismiehet vetävät tölkkikaljaa ja heitä lähestyy miliisi lakki komeasti takaraivolla. Hän tervehtii ja ottaa yhden kaljan. Kaikki on venäläisen rentoa ja omalla tavallaan tätä kansaa myös kadehtii, sillä kaikkinainen jäykistely ja normisto on heille vierasta.


Satamasta johtaa tie myyntikojujen kujaan, jonka takana myyjät katselevat ihmisvirtaa väsynein ilmein. Pöydillä on vierekkäin kultaa kuin muoviakin, ja aitoja ametisteja lojuu pahvisten rihkaman seassa. Kaikki on paitsi halpaa, myös aitoa, mikä kummastuttaa. Toisaalta Sortavalan lähellä on marmorikaivos ja Kuolasta tulee korukiveä minkä ehtii, joten arvokiveä ei tarvitse väärentää, ja sitä voi myydä lähes puoli-ilmaiseksi.

Esipiha

Toinen vyöhyke on sitten luostarin piha, jonne pääsee vain kapuamalla ne kuulut 63 porrasaskelmaa. Niitä noustessaan pohtii väkisin tupakan ja keuhkoahtauman yhteyttä, sillä nousu ei suinkaan pääty portaisiin, vaan jatkuu kivettynä ylämäkenä. Heinikossa lojuva uninen kissa katselee huohottavaa turistia, joka epätoivoisesti yrittää säilyttää arvokkuutensa ja olla rohisematta keuhkojensa koko voimalla. Viimein päätyy luostarin pääportin eteen. Portin toisella puolen on kuulu verta vuotava Neitsyt Marian ikoni, jolla todellakin on verinen haava poskessaan. Legendan mukaan joku pahantekijä silpaisi siihen aikanaan miekallaan, ja se alkoi oikeasti vuotaa verta, josta haava jäi muistoksi. Jos tarina on tosi, ei pahiksen sielulla liene ollut juurikaan toivoa. Luostarin pihalla voi aistia sen vuosisataisen tunnelman, joka siellä lienee vallinnut jostakin 1100-luvun lopulta asti. Tai alkujaan piha lienee ollut jokin hirsivarustus, vaikka tiettävästi mitään keskiaikaista ei ole jäänyt jäljelle. Uusi kun on rakennettu aina vanhan päälle. Vanhimmat legendat tietävät että itse apostoli Pietarin veli Andreas olisi käynyt lähetysmatkallaan Laatokalla, mutta sen todenperäisyyttä taitavat esittäjät itsekin epäillä. Luostari kuitenkin on vanha kuin mikä, ja siellä eletään edelleen tiukin luostarisäännöin.

Tosin joissakin asioissa on annettu periksi myös turistienkin pyyteille, joten jotakin nykyaikaista sentään on. Ruokavalioon kuuluu jopa kalaa, tai siis turisteille, sillä munkit tuntuvat elävän pelkällä kaalilla ja makaronilla, joka nippanappa vastaa käsitystä ihmisravinnosta. Hotellissa on myös ihan oikea vesiklosetti. Joskin putket ovat sen verran kehnot, että vaikka pyttyyn saakin sontia, sinne ei saa pudottaa käytettyjä vessapapereita. Älkää kysykö tämän enempää. Länsituristit ovat kauhuissaan askeettisesta ruoasta, suihkuista joita saa käyttää vain 15 minuuttia sekä pölisevistä teistä. Aidot pyhiinvaeltajat sen sijaan ovat onnessaan, koska he ovat kuin aikakoneella päässeet jonnekin vuosisatojen taakse - näinhän luostarissa on aina eletty. Vailla mukavuuksia.

Esipihalla erään talon yläkertaan johtavat myös portaat, jossa kuoro tarjoaa viisitoistaminuuttisia esityksiä laulutaidoistaan. Esitys on erittäin laadukas ja kunniaksemme kuoro vetäisee Valamon hymnin jotkin säkeet murtavalla suomella. Esiphassa on kieltämättä tunnelmaa. Joskin jää epäselväksi kuuluuko luostarin hegemoniaan, että penkkejä ei ole missään, vai onko kyse vain venäläisestä luonteesta, ettei kukaan ole viitsinyt niitä pystytellä. Tarkemmin mietittynä koko saarella ei tunnu olevan penkkejä missään. Seisominen kuuluu ortodoksisuuteen.

Kirkko

Kolmas ja pyhin vyöhyke on sitten luostarin sisimmästä sisin, ja portilla on turvamies varmistamassa, että miehet eivät tule sisään shortseissa ja naiset ilman hametta ja huivia. Portin sisällä on pöytä jossa on pinkkejä kietaisuhameita ja huiveja huonomuistisille. Ne ovat ilmeisen rumia kuin muistuttamassa että seuraavalla kerralla kannattaa muistaa tuoda oma huivi. Toinen turvamies on lähtenyt luostarin ulkopuolelle tupakalle toinen käsi radiopuhelinta roikottaen. Sillä välin portista tulee todella pitkäpartainen munkki, ja painan pääni kumaraan. Ei ole kohteliasta tuijottaa aivan kuten munkitkaan eivät koskaan katso ketään silmiin. Vieressäni oleva huivipäinen punababuska kumartaa syvään ja tekee ristinmerkin. Tämä tuntuu olevan jokin keskusteluun tähtäävä koodi, sillä pitkäpartainen pysähtyy mummon luo nähdessään käsien viuhtovan ristinmerkkiä, ja he alkavat hiljaisesti supatella. Sisällä on tietenkin kirkko joka on näkemisen arvoinen jo kokonsakin puolesta. Mutta vain näkemisen, sillä turvamiehet tuijottavat epäluuloisesti turistien kaulalla keikkuvia kameroita ja sopottavat jotakin niitä osoittaessaan. Äänensävystä ymmärtää.


Kirkon kuuluisuus on Neitsyt Marian ihmeitätekevä ikoni, joka kuuleman mukaan on erikoistunut ihmeparantamaan erityisesti jalkavaivoja. Jos tänne on tosiaankin kävelty eri vuosisatoina halki suuren Venäjänmaan, on ikonille ollut selkeä tilaus. Perillepääsijän jalat kun ovat varmasti olleet hellinä ja sen tuhannen rakoilla. Kirkon ikonostaasi ylettyy melkein kattoon ja joka seinässä on aina jokin opetustaulu; Jeesushan siinä kinaa fariseusten kanssa. Ymmärrän että saatan olla pyhimmässä paikassa mihin ehkä ikinä eläissäni ajaudun. Edellyttäen etten Jerusalemiin koskaan tule matkustamaan. Sellainen ajatus herkistää maallistunuttakin.

Venäjän takapiha

Tämän kaiken kiertäessään takakautta näkee sen kuulun Venäjän takapihan, jollaista tosin näki jo Sortavalan laitapuolellakin. Röttelöitä avautuu tämän kauniin kirkkorakennuksen takaa. Aitovenäläiseen tapaan jokainen vaja ja liiteri tuntuu olevan aina kallellaan johonkin suuntaan, ja näkymästä puuttuu ainoastaan nokkosten keskellä ruostuva koppiauto. Kyseessä on siviilien asuinalue, ja kuin tilauksesta juopon näköinen aviopari kallistelee paikallista brenkkua. Luostarivanhimmat eivät ole tästä väestä mielissään, sillä on julkinen salaisuus, että monet munkit ovat paenneet luostariin viinaa, jota taas kirkon takana olevalla aukealla riittää aamusta iltaan. Silti lähinnä armosta siviileille on annettu asuinpaikaksi vanha munkkien sairaala, joka lienee pahin kivimurju mitä kuvitella saattaa. Jopa ulospäin se muistuttaa narkkarien valtaamaa autiotaloa. Aukealla on siviilien polttopuita isoina röykkiöinä, ja ne ovat sen kokoisina pölleinä, ettei niitä varmastikaan kukaan pilko huvikseen. Juopoille tuntuu luostarin väki lukeneen melkoiset madonluvut, sillä he eivät kerjää eivätkä rähise ja katselevat turisteja turvallisen kaukaa yrittämättäkään juttusille. Pelisäännöt lienevät selitetty.

Viimein perillä

Kun tätä aukeaa kulkee vasemmalle päätyy viimeinkin sinne. Etsijä päätyy luostarin vanhalle hautausmaalle ja siinä se on. Ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpojan hauta.

Sama kaveri, jonka Alberkt Mecklenburgilainen ajoi Norjaan maanpakoon ja joka kuuleman mukaan hukkui Norjan edustalla. Silti hänen hautansa on keskellä Laatokkaa luostarin hautausmaalla ja ilmeisen hyvinhoidettuna. Kukaan ei tiedä haudan alkuperää ja oppaasta lienee kiinni, esittääkö haudan myyttinä, väärinkäsityksenä vai ehtana totuutena. Suomalaisiin oppaat tuntuvat ottavan versiosta neutraalin kannan, sillä pilkunviilaaja-suomalaiset voivat halutessaan äityä melkoisiksi kinaajiksi mitä historiaan tulee. Henkilökohtaisesti en epäile haudan aitoutta, ja yksistään sen takia kannatti paikalle matkustaa. Siinä se nyt on, hauta jota ei pitäisi olla olemassakaan. Se jää ikuisesti arvoitukseksi miten maanpakoon ajettu kuningas on tänne päätynyt ja miksi? Ehkä legendassa on jotakin perää, että hän kääntyi ortodoksiksi viimeisinä vuosinaan, ja mahdollisesti vetäytyi luostarin rauhaan. Tämä oli taas katolisessa Skandinaviassa sen verran nolo temppu, että piispat ehkä kehittivät tarinan hukkumisesta, jotta edelleen kuninkaalle uskollinen rahvas ei saisi mitään tyhmää päähänsä. Kuten seurata ex-kunkun esimerkkiä ja vaihtaa uskontoa.

Näin asia kuitenkin lienee, vaikka virallinen historia suosii edelleen hukkumisversiota. Nämä ovat niitä historian kummallisuuksia ja salaisuuksia joita kukaan ei varmaan kykene koskaan lopullisesti selvittämään.